Maatiaiseläin

Tekijä: Suvi

Kirjoita oma kokemus kosken maatiaiseläimiä - mitä tiedät jo, keneltä olet oppinut asiaa:

Valitsemasi eläin sekä perustelu: Nautaeläimet ovat lähellä sydäntäni, mutta kotoiset rodut ovat jääneet vähemmälle perehtymiselle. En tunne maatiaislehmärotujen historiaa kovin hyvin, mutta koen niiden säilyttämisen jo kulttuuriperinnöllisesti tärkeäksi ja haluan tutustua niihin paremmin. Tämän kurssin aikana aion perehtyä kyyttöihin, sillä isoäidilläni on ollut navetassaan kyyttölehmä joskus 1970-luvulla. Toivottavasti voin hyödyntää hänen kokemuksiaan kyytönpidosta ja kerätä hänen muistojaan talteen.

Tietoa maatiaiseläimestä

Suomalainen alkuperäiskarja koostuu kolmesta rodusta; lapinlehmästä (PSK), länsisuomalaisesta (LSK) ja itäsuomalaisesta eli kyytöstä (ISK). Näistä kyyttö on harvinaisin, rodun edustajia on jäljellä enää noin 400-500 yksilöä. Kyyttö tunnetaan valkoista selkäjuovasta, "kyystä", jonka mukaan rotu todennäköisesti on nimetty. Kyytön kyljet ovat punaruskeat, vaikkakin aiemmin on esiintynyt myös muunvärisiä kyyttöjä. Jalostuksella muita värivaihtoehtoja on sarvellisuuden ohella karsittu. Nykyisin rotu on nupo.

Kooltaan kyyttö on nykyisiä valtarotuja (Ay, Fr) pienempi ja kevyempi. Samalla rotu on kuitenkin terveempi ja sillä esiintyy vähemmän jalkasairauksia kuin pidemmälle jalostetuilla ja raskasrakenteisemmilla valtaroduilla. Pienen kokonsa ja ketteryytensä ansiosta kyytöt ovat aikoinaan pärjänneet hyvin pienillä metsälaitumilla ja mäkisessä maastossa. Myös hedelmällisyys on kyytöillä ja muilla alkuperäisroduilla yleensä hyvä ja poikimiset sujuvat ongelmitta. Kaksosvasikoita syntyy alkuperäisroduille enemmän kuin jalostetuille roduille. Kyytön esittely Suomen Alkuperäiskarja ryn sivuilla

Vaikka alkuperäisrodut eivät pärjää jalostetuille roduille tuotettujen maitokilojen määrässä, on niiden maito rasvaisempaa ja maidon juustoutumisominaisuudet ovat hyvät. Tehokkaalla ruokinnalla on myös saatu parannettua tuotostasoa. Korkeimmat maitotuotokset saadaan yleensä vanhemmilta, useamman kerran poikineilta lehmiltä.

Yleinen mielikuva kyytöistä on, että ne ovat itsepäisiä, vahvatahtoisia ja potkuherkkiä. Kyyttö on kuitenkin ystävällinen ja sitkeä, Suomen luontoon ja maisemaan sopeutunut, niukallakin ravinnolla toimeentuleva rotu.

Kyyttöjen suojeluun ja kannan säilyttämiseen alettiin kiinnittää enemmän huomiota 1980-luvulla, jolloin rotu oli jo sukupuuton partaalla ja eläimiä oli enää muutamia kymmeneiä. Onneksi 1980-luvun lopulla löydettiin lisää puhdasrotuisia kyyttöjä. Taiteilija Miina Äkkijyrkkä (nyk. Liina Lång) pelasti Helvi Tossavaisen karjan ja vuotta myöhemmin Vieno Nenosen karja siirtyi Ilmari Majurille.

Kyyttöjä on kerätty myös vankiloiden yhteydessä toimiviin navetoihin. Sukevan vankilan avo-osaston ja maatilan lakkauttamisen jälkeen kyyttöjä siirtyi Kainuun ammattiopistolle Seppälän opetusnavettaan ja Tampereelle Ahlmannin maatalousoppilaitokseen. Kyyttöjen pitämistä tuetaan nykyisin 500 eurolla/vuosi/ey. Tuella pyritään kompensoimaan muita rotuja alhaisempaa tuotostasoa.

Kyyttöjen tulevaisuudennäkymät näyttävät melko valoisilta. Kiinnostus suomenkarjan lihaan ja maitoon on nousussa ja Finncattle-brändiä ollaan rakentamassa. Markkinoille on myös tullut kyyttöjuustoa joka on valmistettu puhtaasti alkuperäiskarjan maidosta. Kyytön lihaa on ruokalistalla jo ainakin yhdessä tamperelaisravintolassa.

Haastattelu eläinomistajan kanssa

Isoäitini äidinpuolelta on koulutukseltaan karjakko ja suurimman osan elämästään hän toimi oman pientilan emäntänä Itä-Pirkanmaalla. Tila oli tyypillinen suomalainen pientila: peltoa ja metsää muutama hehtaari ja navetassa paikat neljälle lehmälle. Talliin mahtui yksi suomenhevonen. Maatila tuotti sen verran, että oma perhe saatiin ruokittua.

Isoäitini piti lehmien hoitamisesta, vaikka lypsytyö oli viime vuosisadan jälkipuoliskolla fyysisesti raskasta pienessä navetassa. Vallitseva lypsyrotu tuohon aikaan oli Ay, niin myös isoäitini tilalla yhtä kyyttöä lukuunottamatta. Tarkkaa vuotta, jolloin kyyttö tuli navettaan, ei muistanut isoäitini eikä äitini. Kyyttö hankittiin paikallisesta kartanosta, jossa niitä oli tuohon aikaan poikkeuksellisesti useampia. Kyytön hankkiminen oli isoisäni keksintöä, mutta tarkkaa syytä alkuperäisrotuisen lehmän hankkimiseen ei kukaan kuitenkaan enää muistanut. Kyyttö oli isoäidilleni tullessaan jo aikuinen lehmä, varmaankin se oli halvempi hankinta kuin vastaava nuori hieho.

Kyyttö (lehmän nimeä ei kukaan enää muista) oli isoäidilleni rakas, sillä se oli hyväluonteinen ja helppo käsitellä. Tosin, koska lehmiä oli vähän, isoäitini ehti huolehtia niistä hyvin ja esimerkiksi harjasi lehmät päivittäin puhtaaksi. Yleensäkin lehmät luottivat häneen ja pitivät hänen käsittelystään.

Kyytön etuna oli myös sen pieni koko. Se jouduttiin laittamaan hevosen kanssa talliin talveksi, koska navetan paikat olivat jo tännä muita lehmiä. Pienikokoinen ja nupo kyyttö mahtui ahtaaseenkin rakennukseen ja pärjäsi navettaa viileämmässä tallissa hyvin läpi talven.

Maitotuotosmäärissä kyyttö ei pärjännyt Ayrshire-rodulle, mutta se ei isoäitiäni haitannut, sillä kyyttö oli muuten mukava lehmä. Edes kyytön maidon korkea rasvapitoisuus ei suuremmin ollut sen eduksi, koska meijerit muuttivat maidon laatukriteerejä ja alkoivat aikaisemmin tärkeän rasvapitoisuuden sijaan suosia maidon korkeaa valkuaispitoisuutta.










Lähteet: Wikipedia, Maatiainen ry, Suomen Alkuperäiskarja ry
artikkeli kyyttöjen suojelusta Suomen Kulttuurirahaston sivuilla